Uusilta kokemuksilta ja kokeiluilta ei voi välttyä tietenkään uudessa maassa. Eilen ei mitään erityisen jännää ja mielenkiintosta itsessään tapahtunu, mutta silti keksin vähän jotain kerrottavaa. Kävin eilen kävelemässä rannalla, ja tässä parhaita paloja kävelymatkani varrelta. 1½ tuntia vierähti kummasti ympärille katsellessa. Ensimmäisen menetyksenkin koin, kun hukkasin kameran linssisuojan rannalle. Mutta onneks niitä saa uusia...

Joku oli päättäny parkkeerata saappaansa rotvallin reunalle. Vähän piti taidekuvakikkailla...

Tähän maisemaan mie en kyllästy koskaan.

Mie löysin eilen myös kävelyreissultani uuden rakkauden. Meri <3 Jotain ihan uskomatonta. Kun kävelee rannalla, ei muuta musiikkia kyllä tarvi. Se äänimaailma, joka on lähtöisin vaan niistä vesimassoista, on jotain ihan uskomatonta. Ja se valta ja voima jolla toi noin miljoona kuutiota vettä velloo... Huh huh. Tyyni valtameri, jotain elämää suurempaa.

Merenranta on myös jokaisen koruaskartelijan paratiisi. Ilmasia korutarvikkeita, niin paljon ku jaksaa kerätä! Ja no, mie totesin jo Seijalle et jatkossa pitää aina muistaa ottaa pieni pussi mukaan kun lähtee rannalle. Koska vaikka mie kuinka päätän etten kerää tänään simpukoita, ni kummasti aina löytyy jotain. Ja vähän väliä käy tää kuuluisa "noniin, nyt en kerää enää mitään... Ai vitsi, noi ois kivasti suunnilleen saman kokoset ja samannäköset, niistä sais kivat korvikset!" Eli taitaa olla koruporan tai jonkun halpisdremelin hankkiminen edessä, kunhan Suomeen palaan. :D

Tavallisia simpukankuoria. Ettikääpä huviksenne noista niitä samannäkösiä pareja...

Erilaisia kotiloita. Harmi, että suurimmassa osassa on jotain reikiä...

Kotiloita, jotka on tarttuneet kiinni osterin kuoreen.

Nää oli jännän näkösiä yksilöitä. Seijan kanssa ihmeteltiin, että miten ne on noin tarttuneet toisiinsa, koska yhdessäkään kotilossa ei enää ollut asukkia paikalla. Sen takia ne uskalsi mukaan kerätäkin. Mutta kai siinä jonkinlainen sulautuminen on vaan tapahtunu, ja osterin ja kotiloeläimen symbioosi on ollu toimiva.

Korallin paloja ja hain munan osa

Nää kummallisen näköiset mötikät on ilmeisesti rantaan huuhtoutuneita korallin palasia. Korallihan on oikeesti kasvi, joka vaan kasvaa hemmetin hitaasti. Nää on jotain irronneita kappaleita, jotka meri on tuonut mukanaan rantaan.

Toi iso valkonen mötikkä taas. Se oli näitä "hmm, jännän näkönen asia... Ei tää ainakaan oo elävä... Otanpa mukaan ja kysyn mikä tää on!" Ja no, sehän selvis. Ja hämmästyin aika kovin kun kuulin, että se tosiaan on hain munan kappale. Ja kuulemma vielä ison sellasen. Ilmeisesti tuo on joko vahinko, josta ei koskaan pikkuhaita olis tullukaan, mutta varmaa tietoa ei ole. Silti se on matkamuistona nyt tuossa pöydällä. Eilen myös rannalta kotiutuessa ihmettelin ääntä, joka kuulu puusta pään yläpuolelta. Ja se oli sitten se kuuluisa kookaburra. Kuulosti joltain ihmeelliseltä hähättävältä apinalta se lintu. Otusta itsessään en nähnyt, mutta äänestä olen epäilemättä varma. Ääninäytteen votte muutkin käydä kuuntelemassa täältä.

Tämä päivä taas ei ole vielä edes puolessa (kello on 11.40 tätä kirjottaessa) ja oon jo yhtä kokemusta rikkaampi tälle päivälle. Meinaan söin ensimmäistä kertaa Vegemitea. Se on siis oluen jäämämäskistä valmistettua levitettä, jota pistetään paahtoleivälle. Ja äiti, sie et usko tätä. Mutta mie söin sitä! Ja se oli hyvää! Ennakkoluulojen kuningattaren tittelin voinee siirtää jo jollekin muulle ;)